(1) Pekka Kallioniemen ajatuksia maantaikerhon esityksestä.
Emeritusprofessori Jukka Kekkonen piti meille maanantaikerhossa 26.1.2026 mielenkiintoisen ja ajankohtaisen esityksen ”Tuhoutuuko oikeusvaltio”. Esityksen jälkeen oli mahdollisuus tehdä vierailijallemme kysymyksiä. Taisimme tehdä 4 hyvää kysymystä, joihin saimme hyvät vastaukset. Kysyin eläkeläisten asemassa olevana eläkelakien uudistamiseen osallistumisesta. Kerroin, että olemme järjestäneet opintopiirejä aiheesta ja parhaillaankin on yksi opintopiiri menossa. Ongelmana on se, että näihin keskusteluihin on osallistunut hyvin pieni joukko. Pääsyynä on se, että eläkeläiset eivät usko, että heillä olisi mitään vaikutusmahdollisuuksia omiin asioihinsa. Eläkeläisjärjestöjä ei ole otettu mukaan eläkelakeja valmisteleviin työryhmiin.
Emeritusprofessori totesi, että tarkoitukseni oli käsitellä esityksessäni tämä asia. Vapaan kansalaistoiminnan tukeminen ja kannustaminen vaalien välisenä aikana on oikeusvaltiossa demokratian toteutumisen perustana. Ihmisten on saatava vaikuttaa omien etujensa puolustamiseen heitä koskevan lainsäädännön valmistelussa.
28.1.2026
Pekka Kallioniemi
(2) ELOKUUN PÄIVIÄ, MUISTO VUODELTA 2013.
On myöhäinen ilta. Äiti on juuri mennyt nukkumaan. Olimme sitä ennen katsoneet vanhan Kaurismäki-elokuvan ”Varjoja paratiisissa” , syöneet iltapalan, ottaneet lääkkeemme. Levitän vanhan puusohvan ja sytytän jalkalampun. Yritän lukea mutta jään kuuntelemaan kesäillan ääniä.
Tänään on lauantai, tulin keskipäivällä, tytär toi autollaan. Iltapäivä kului kun istuimme pöydän ääressä juttelemassa. Tyttären vauvan syntymään on noin kahdeksan viikkoa. Hänen vatsansa on pyöreä ja hän näyttää onnelliselta. Kävimme läpi synnytyskokemuksia, äidillä on niitä kuusi. Tyttärelläni ensimmäinen.
Kylpeminen on parasta vaikka saunaan ei äiti enää jaksa mennä. Hän nauttii lämpimästä suihkusta, istuu suihkutuolissa, jalat pesuvadissa. Suihkun jälkeen jalat rasvataan, sirotellaan talkkia tarpeen mukaan ja lopuksi puetaan yöpuku. Kun tämä kaikki on tehty, otamme kaapista pikarilliset Cointreau-likööriä. Sen hän sai heinäkuussa täyttäessään 93 vuotta.
Huomisaamuna ei tule kotihoitoa. Silloin tulevat tyttäret kukin vuorollaan. Nyt sovimme, että aloitetaan sunnuntain aamutoimet vasta yhdeksältä. Kuulen äidin huokailevan, välillä hän puhuu hiljaa itsekseen. Sitä hän on tehnyt niin kauan kuin saatan muistaa. Nyt ääntelemisen sävy tarkoittaa, että hänellä on kipuja. Lääkeannosta ei voi lisätä kuitenkaan omin päin.
Kävin täällä viimeksi toissa päivänä hoitamassa pankkiasioita. Lähtiessäni hän jäi istumaan nojatuoliin jotenkin apeana, olevansa valmis ”jättämään tämän maailman”. Jos saisi vaikka sydänkohtauksen, loppu tulisi nopeasti. Kun ei pysty mihinkään ja sitä on vain toisten avun varassa, kova vaiva toisille. Tuntui oudolta kuulla hänen sanovan näin. Vaikka ymmärrän sen liittyvän taloyhtiön remonttiin, talo huputetaan ja asuminen tulee lähes mahdottomaksi tulevan talven mittaan. Äiti ei halua mennä talvella Kaunialaan remonttia pakoon vaan jäädä kotiin. Vakuutan, ettei häntä olla väkisin mihinkään työntämässä.
Sunnuntaiaamuna herään puoli yhdeksältä. Nukuin levitetyllä puusohvalla kohtalaisen hyvin. Loikoilen kymmenen minuuttia ja sitten kuuluu makuuhuoneesta äidin kutsu, on aika nousta. Vedän valkoiset yösukat pois, jalat ovat lämpimät. Piirongin päältä otan liukkaasta kankaasta tehdyt alussuojat jotka auttavat tukisukan pukemista. Vedän ja kiskon minkä jaksan kunnes ne lopulta asettuvat paikoilleen.
Keitän kahvia, äiti nousee ja tulee rollaattorin kanssa pöydän ääreen. Yhteinen aamukahvi on meistä mukavaa. Arkisin kotihoito keittää puuron ja lataa kahvinkeittimen. Juotuamme käynnistän pyykkikoneen, tyhjennän yöastian, laskostan pyykit parvekkeen telineeltä. Teemme kauppalistan. Äiti menee istumaan nojatuoliin, avaa radion ja alkaa kuunnella jumalanpalvelusta. Välillä vilkaisen häntä, silmät ovat kiinni. Lähden kauppaan.
Ostan kiitoskortin ja ruokaa alkavan viikon tarpeisiin, Listassa on aina reissumiestä, viiliä, mehukeittoa. Kiitoskortin äiti antaa kesätyöntekijälle joka on tänään iltavuorossa. Tyttö on ystävällinen ja puhelias. Vaikka tiskaus kyllä on ollut huonoa, nykyajan nuoret eivät osaa tiskata kunnolla puurokattilaa. Mutta se ei nyt haittaa, jotkut työntekijät ovat niin myrtyneitä naamaltaan aamulla kun tulevat mutta tämä likka on niin mukava, hän saa kiitokset ja hyvän jatkon toivotukset.
Maanantaina äiti soittaa. Eilisiltana ei tyttö kotipalvelusta tullutkaan. Lopulta äiti oli soittanut naapurin Pirkolle joka veti tukisukat pois ja sulki parvekkeen ikkunan. Aamullakaan ei kukaan tullut, äiti oli kuulemma ilmoittanut kotipalveluun olevansa matkoilla viikon. Miten näin pääsi käymään, hän ihmetteli. Fysioterapeutti tuli myöhemmin päivällä ja oli ollut haaveissaan tavattuaan ihanan miehen, treffit ylihuomenna. Naapurin Pirkko taas oli ollut allapäin kun nettituttavuus petti, ei ollut tullut tapaamispaikalle. Äiti oli kehottanut jättämään mokoman ja etsimään uuden miehen.
(3) AUNUS/Riitta Mänty/11.1.2026
Sain vuoden 1996 kevättalvella kutsun saapua vierailemaan Aunuksen harrastajateatteriin. Minut otti vastaan teatterin puolesta ohjaaja joka oli keski-ikäinen nutturapäinen rouva. Yllätyksekseni hänellä oli mukanaan kaksi ponihäntäistä nuorta miestä, Olli ja Seppo eli Oleg ja Sergei. Tarkoituksena oli auttaa Ollia ohjaamaan Claes Anderssonin näytelmän ”Perhe”. Harjoitukset pidettiin kylmässä kulttuuritalossa. Harjoitushuoneessa oli yksi kolmijalkainen tuoli.
Ensimmäisenä iltana idettiin yhteinen juhla. Toisena iltana olimme ohjaaja-Larissan luona saunomassa, Paikallisten vieraiden lisäksi mukana oli kaksi etelä-venäläistä auringonkukkaöljy-kauppiasta. Saunaan selänpesijäksi halusi Serjoza, hyvin pesikin, enemmänkin olisi auttanut. Larissa ja öljykauppias Ivan lähtivät saattamaan minua hotelliin. Ivan maksoi respalle ja perässä huoneeseeni. En kutsunut enkä kieltänyt ja siitä syntyikin sitten vertaansa vailla oleva yö. Meidän yhteiseen kieleemme sisältyi 15 sanaa ja sen sain selville että Zirinovski on harasoo. Kielitaidon puutteen korvasi rakastelutaito. Sen esittelyä kesti lähes aamuun asti, tuolikin meni rikki. Kuulemani mukaan Ivanille maistui uni koko seuraavan päivän. Minulla olivat edessä näytelmän harjoitukset.
Viimeisen harjoituksen jälkeen istuimme vielä ravintolassa jonne tuotiin omat eväät ja juomat. Ravintolasta ostettiin ainoastaan leipä ja voi, muut syötävät tuotiin kotoa. Laulujen lomassa naiset kertoivat olleensa viikon metsäjärvillä ja lammilla kalassa. Saalis suolattiin ämpäriin, talven einekset olivat koossa. Ruokapöydässä oli lihaa, hirvilihapullia, kalaa graavina ja paistettuna, puolukkaa höysteeksi, juomaksi karpalomehua ja vodkaa.
Läksiäislahjaksi sain laatokkalaisen hauen leukaluut, Serjozalla kun ei muuta ollut. Ne koristivat sitten minun Joensuun asuntoni ulko-ovea. Lopuksi minut saateltiin bussiin ja Olli teki ristinmerkin otsaani ja antoi ikonin lahjaksi. Tunsin suurta hellyyttä ja yhteisyyttä.
Esitys vieraili ”Sinisen tien festivaalilla” Joensuussa. Kulttuuriministeriö antoi tekstinsä ilmaiseksi.
(4) ESPOO-RUNO 2/11.1.2026
Paluumuuttajana valitsin kotipaikakseni Espoon
koska sieltä pääsee puolessa tunnissa satamaan
ja puolessa tunnissa lentokentälle.
Nyt pääsen puolessa tunnissa rantaraitille ja Emmaan
ja tunnissa Nuuksioon.
(5) ESPOO-RUNO/Riitta Mänty/11.1.2026
Minä etsin sinua
lintulammen torneista,
rantaraitin leppeistä tuulista.
Etsin sinua Matinkylän rannan kahviloista,
Vasikkasaaren poluilta.
Etsin sinua Haukilahden rannoilta,
Westendin ökytalojen pihoista,
Karhusaaren omenapuiden alta.
Siellähän sinä laiturilla istuit jäätelöä syöden,
Hanasaaren levärantoja katsellen, selvin päin.
(6) KAKSI MATKAA PETROSKOIHIN/Riitta Mänty/11.1.2026
Taidetoimikunnat retkellä
Oulun ja Pohjois-Karjalan taidetoimikunnat tekivät 1990-luvulla kulttuurivaihdon nimissä matkan Karjalan Tasavaltaan, Kalevalaan (entinen Uhtua) ja Petroskoihin. Yhteinen matka alkoi tutustumalla valokuvanäyttelyyn Oulussa. Lappilaisilla oli tunnelma korkealla ja yksi viinilasi kaatui jo näyttelyssä. Vaikka matkat olivat melkoisen kosteita, ohjelmiin osallistuttiin tunnollisesti.
Yö bussissa kypsytti useimmat. Tällä matkalla tutustuttiin myös ilmiöön ”yksin nukkumista pelkäävät miehet”. Eräs matkakumppani pyysi minua viereensä nukkumaan koska yksinolo kaukana kotoa pelotti miestä. Toisen ihmisen läheisyyden kaipuu voitti ujouden.
Paluumatkalla pysähdyimme Laatokan rannalla koska muuan matkakumppaneista kertoi että hänen pyllynsä oli pesty Laatokassa viimeksi 50 vuotta sitten. Niinpä uusintapesu oli tarpeen ennen lähtöä Suomeen. Minäkin pulahdin monien muiden mukana Laatokan matalaan ja viilentävään veteen jos ei muuten niin vanhempien muistoksi.
Taiteilijavaihtoa
Minulle merkittävin matka oli osa taidetoimikuntien ja Karjalan Tasavallan kulttuuriministeriön välistä taiteilijavaihtoa. Sen seurauksena olin vuonna 1994 vierailijana Petroskoin Kansallisessa (suomalaisessa) teatterissa. Siellä harjoiteltiin esityskuntoon näytelmää ”Sisarenne ja vankinne” jonka on kirjoittanut venäläinen kirjailija Ludmila Razumovskaja. Näytelmä kertoo Englannin ja Skotlannin kuningattarista Elisabeth I:stä ja Maria Stuartista sekä heidän välisestään kirjeenvaihdosta. Ohjaajana oli Mischa Ali-Hussein Moskovasta. Mischa oli pienehkö mies jonka hiukset ja viikset olivat harmaantuneet. Hän käytti mustia nahkasaappaita ja poolopaitoja.
Jo lukuharjoituksissa oli nähtävissä ohjaajan ja näyttelijöiden temperamenttiero joka ärsytti ohjaajaa. Olin mukana alkuharjoituksissa harjoitushuoneessa ja näyttämöllä joten minulla oli tilaisuus nähdä miten tilanteet etenivät. Teksti oli suomeksi, ohjaajalla venäjäksi. Näyttelijät olivat tottuneet leppoisampaan työtahtiin. Laiskahkoissa näyttelijöissä herätti vastarintaa pääkaupungista tulleen ohjaajan työskentelytapa. Ohjaajalla oli mukanaan liettualainen koreografi Egidius Domeika, entinen Bolshoin oppilas. Hänen vastuullaan oli liikkeen ja taistelukohtausten ohjaus. Vaikka tekstin kieli oli suomi, kaikessa muussa kielenä oli venäjä. Minun tehtäväni oli seurata suomen oikeakielisyyttä.
Viikon kestäneiden lukuharjoitusten jälkeen siirryimme näyttämöharjoituksiin. Niiden päätyttyä oli oma osuuteni tehty. Viimeisenä työpäivänä Mischa otti kädestäni kiinni ja vei minut teatterin johtajan huoneeseen. Mitä nyt? Valmistauduin jo moitteisiin. Kuunneltuaan ohjaajaa teatterinjohtaja Edwin sanoi että olet tehnyt vaikutuksen sillä Mischa vaatii sinua tulemaan takaisin viikkoa ennen ensi-iltaa. Tulen, mutta pitää kysyä esimieheltä, vastasin.
Lupa paluuseen tuli. Jo kolmen viikon kotona olon jälkeen olin taas Petroskoissa. Ensimmäinen tehtäväni oli käydä pääroolin esittäjän kanssa läpi kaikki hänen repliikkinsä. Silloin selvisi että hän ymmärsi vain puolet vuorosanoistaan. Eli suomenkielinen teatteri oli suurelta osin matkimisen teatteri.
Ennen aamuharjoitusta Mischan tervehdys oli aina suudelma kädelle. Huomasin, että tämä tervehdystapa aiheutti katseiden vaihtoa lämpiössä mutta minut se sai tuntemaan itseni lämmön ja huolehtimisen kohteeksi. Rakastin sitä, se oli kuin kaukainen häivähdys eri kulttuurista.
Paluuni jälkeen menimme harjoitusten välillä Mischan luokse, olin väsynyt matkasta ja hän laittoi minut sohvalle lepäämään. Heräsin siihen, että hän kosketti kättäni. Ruoka on valmis, tule syömään.
Yhdessä kulkiessamme kadulla käteni laitettiin hänen käsikynkkäänsä, yksin ei tarvinnut kulkea Petroskoin loskaisilla ja liukkailla kaduilla. Ennen ensi-iltaa tulivat Moskovasta lavastaja ja pukusuunnittelija käymään. Minut esiteltiin heille.
Eräänä iltana harjoitusten jälkeen Mischa kuljetti minut ja Egidiuksen kotiinsa. Miehet laittoivat ruokaa ja välillä kopsauteltiin vodkapaukkuja. Kieltä osaamattomana sain tehdä parhaani jotta edes vähän olisi kartalla mitä puhuttiin. Kun lopetimme syömisen ja juomisen oli jo yö. Mischa teki siskonpedin lattialle, Egidius valtasi ainoan sängyn. Siinä hän oli, ihana mies mutta emme tohtineet edes koskettaa.
Ensi-illan jälkeen ohjaaja piti oman karonkkansa kutsumalla joitain vieraita asunnolleen juhlimaan. Ohjaaja ei halunnut osallistua teatterin järjestämiin juhliin jonne oli kutsuttu kaikki. Hän oli suuttunut Elisabethia esittäneen näyttelijän käytökseen. Tämä ei ollut suostunut muuttamaan etuhiuksiaan roolihenkilön mallin mukaiseksi, ne olisi pitänyt leikata miltei kaljuksi.
Mukana olivat myös hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kirjailija Ludmila Razumovskaja. Tämä oli edellispäivänä esittänyt teatterin lavalla monologinsa ”Medeian”, naisen koston pettäneelle miehelleen. Siinä oli Mischan käsityksen mukaan omakohtaisuutta vahvasti mukana, se välittyi katsomoon vaikka kieltä ei ymmärtänytkään.
Meidän kutsuissamme olivat siis Mischan perhe, Egidius, kaunis ja eteerinen Razumovskaja sekä ohjaaja Lidia Tolstova ja hänen puolisonsa joka oli paikallinen kuvataiteilija. Hyvin syötiin ja juotiin mutta koska oli yö minua ei päästetty kadulle vaan Egidius vei minut hotelliinsa.
Seuraavana päivänä selvitimme oloamme kävelyllä, otin kuvia ja Egidius otti yhden minusta linja-auton edessä. Autossa oli laudoista tehty etuikkuna. Tästä kuvasta tuli ennekuva. Muutamaa kuukautta myöhemmin Egidius jäi linja-auton alle ja hänen toinen jalkansa amputoitiin Vilnassa.
Viimeinen vierailu Mischan asunnolla. ”Minä rakastan lämpimiä ihmisiä”, sanoi hän hyvästiksi ja halasi. Tätä kohtaamista muistin usein katsellessani Raahessa sireeniaitaa jonka silmut siirsivät puhkeamistaan ja kevään odotus sai mielen apeaksi ja ikävän suureksi. Ikävä häipyi pitkillä kävelyreissuilla ja Whitney Houstonia kuunnellessani. And I love you soi kasettisoittimessa usein sinä keväänä.
Epilogi
Myöhemmin vierailin Jurin kanssa Egiliuksen kotona. Hän oli muutamaa päivää aikaisemmin tullut sairaalasta toista jalkaansa vailla. Siellä olivat vaimo ja poika sekä Egiliuksen sisar auttamassa perhettä. Life must go on soi kasetissa uudestaan ja uudestaan. Oli surullista.
Vuoden kuluttua Egilius oli saanut proteesin suuren tukikonsertin tuotoilla. Hän palasi Vilnan balettiin tekemään koreografeja mutta joi itsensä kuoliaaksi kahdessa vuodessa. Kosketus Juriin on säilynyt mutta muihin näiden vuosien ihmisiin suhteet ovat katkenneet. Jotkut heistä muuttivat Suomeen. Täällä heidän yhteiskunnallinen asemansa muuttui. Useista kiitetyistä taiteilijoista tuli pimeitä siivoojia, maisterit työllistivät itsensä lähihoitajina, jäivät työttömiksi, tai siirtyivät kansaneläkkeelle.
Petroskoin Kansallinen (suomalainen) teatteri on ollut kaikki kuluneet vuodet lakkautusuhan alla. Sota taisi lyödä viimeisen naulan ulko-oveen.
(7) NÄIN HÄNET KADULLA, HÄN OLI SEKAINEN JA KAUNIS/Riitta Mänty/11.1.2026
Eräänä syksynä huomasin menettäneeni ilon tehdä työtä, tunsin itseni uupuneeksi. Halusin elämääni muutosta. Oli onni, että siihen vielä riitti voimaa. Päätin aloittaa opiskelun. Olin keski-ikäinen mutta en epäröinyt.
Sain opiskelupaikan Tarton yliopistosta. Opiskelun ohella oli mahdollisuus tutustua virolaiseen kulttuuriin, taiteeseen ja yhteiskuntaan. Heimopäivät oli yksi kulttuuritapahtuma, jossa esiintyi myös suomalaisopiskelijoiden orkesteri. Sellistinä oli nuori mies, karismaattinen ja kaunis. Konsertin jälkeen banketissa suomalais-ugrilaiset lauloivat, tanssivat, söivät ja joivat. Minäkin tanssin sellistin kanssa jenkkaa ja lauloin setukaisten kansanlauluja. Juhlat loppuivat paikalliseen ravintolaan, josta tämä uusi nuori ystäväni lähti itkien pois. Joku oli pahoittanut hänen mielensä. Minun tuli niin paha olla.
Tapasin hänet uudestaan kaupungilla sattumalta. Hän oli hyvällä tuulella. Kaappasi minut syliinsä ja antoi suukon poskelle. Olin vähän hämmästynyt, mutta iloinen.
Itsenäisyyspäivänä juhli koko suomalainen siirtokunta. Päädyin yhdessä ystävieni kanssa tanssimaan ja pitämään hauskaa. Yöllä, kun olin jo poistumassa juhlista, sellisti tuli kysymään lähtisinkö pulkkamäkeen hänen ja ystäviemme kanssa. Seuraavana päivänä me riemuitsimme kuin lapset, laskimme mäkeä, teimme yhdessä ruokaa, kävimme kuuntelemassa Mozartin Requiemia ja matkalla elokuviin hän otti minut kainaloonsa. Siinä oli hyvä olla.
Hän alkoi käydä luonani, ensin ystävien kanssa – sitten yksinään. Me istuimme, joimme kahvia, viiniä, puhuimme ja puhuimme. Joskus lähdimme vielä kaupungille ja kuljimme käsi kädessä paikasta toiseen. Kerran sellaisen illan jälkeen, kun olin väsynyt ja lohduton, kysyin tahtoisiko hän tulla nukkumaan viereeni. ”Hyvä, ettei minun tarvinnut itse kysyä”, sanoi hän. Aamulla me luimme yhdessä Ågrenia, pötköttelimme sängyssä, kävimme syömässä ja teimme pitkän kävelylenkin. Erosimme haikeana halaten asuintaloni edessä.
Vähitellen huomasin olevani liian kiintynyt häneen. Ikävöin hänen seuraansa mutta samalla pelkäsin. Sillä kaikki se hellyys mitä tunsin, oli salattava. Se oli raskasta mutta en voinut, en tahtonut näyttää tunteitani sillä hän oli minua niin paljon nuorempi. Me puhuimme mutta emme sanoneet sitä mikä ainakin minua häiritsi. Me kiertelimme, panimme päämme pensaaseen. Ajattelimme ettei ikäeroa ole kun siitä ei puhuta. Hän varoitteli minua hienovaraisesti liiasta kiintymyksestä, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
Siitä eteenpäin se oli pelkkää vapaata pudotusta. Minä vahdin tunteitani, sanojani, tekojani. Pelkäsin menettäväni hänen läsnäolonsa ja sen ilon mitä hän tuotti jos paljastan mitä tunnen. Joskus kauhu täytti minut, sydän pamppaillen ajattelin tulevaa kohtaamista. Minä en uskaltanut katsoa häntä, hänen hoikkaa vartaloaan, kauniita hiuksiaan, huultensa tiukkaa kaarta. Ja kuitenkin katsoin.
Kunnes eräänä yönä heräsin ja näin hänet edessäni. Hän oli pieni lintu jolla oli kaksi suurta hätäistä silmää jotka värisivät pelosta ja väsymyksestä. Olin mennyttä. Olin rakastunut minuun hänessä. Me olimme kuin kaksi varpusta, minä pelkäsin häntä, hän elämää. Olin rakastunut outoon poikaan, kehdossa pelästyneeseen.
Hän tuli luokseni yhä useammin, soittelimme ja tapasimme. Hain lohdutusta ikävääni kampaajalta, hierojalta, elokuvista jossa saatoin itkeä oman elämäni onnettomuutta. Hän sanoi, että teemme suojelukehän suhteemme ympärille jotta toiset eivät voisi sitä tuhota. Uimme siellä yhteisestä sopimuksesta sopimuksetta. Joskus rakkaus tuli kuumina aaltoina, oli sietämättömän ikävä, halu nähdä, tavata, koskea.
Hän lähti käymään kotona. Huomasin että kolmannella viikolla aloin olla rauhallinen ja tasapainossa. Jättämänsä kirjeen sanan ”rakas” en antanut hämätä vaikkakin se tuotti hyvää mieltä. Mutta elämä hänettä, ilotta, surutta oli tyhjää täynnä. Olin jo valmis luopumaan ilosta välttääkseni surun.
Hän palasi takaisin. Erään konsertin jälkeen lähdimme ystävämme syntymäpäiville. Siellä hänen viaton, lapsellinen kommenttinsa sai minut pois tolaltani. Oli tullut ratkaiseva hetki. Voimani olivat lopussa. Ajoin hänet pois vaikka hän pyysi etten niin tekisi. Ajoin pois ja me molemmat itkimme. Hän tuli kuitenkin vielä luokseni. Tahdoin kertoa miksi käyttäydyin epärationaalisesti, kuten hän sanoi. Kerroin olevani rakastunut häneen enkä kestänyt sitä, olisi parempi olla tapaamatta. Toisin kuin Pietari joka kielsi, hän kolme kertaa myönsi, joo, joo, joo. Annoin hänelle luettavaksi kirjoitukseni jonka olin tuttavuutemme aikana ahdistuksessani tehnyt. Hän palautti sen ilman kommentteja.
Niin alkoi aika jolloin emme tavanneet. Hän kävi neljä kertaa viikossa punttisalissa, palvoi omaa ruumistaan ja pelasi poikien kanssa pelejä. Minä yritin pysyä koossa. Sanoin itselleni ”älä ajattele, älä muista, älä tunne”. Elämän opettelu ilman häntä oli yhtä vaikeaa kuin hänen lähellään eläminen. Soittelimme ja tapasimme sattumalta mutta tapaamiset olivat useimmiten kylmiä, katsoimme ohi. Joskus näin hänet kadulla. Hän oli sekainen ja kaunis. Sulkeuduimme simpukkaan. Sieltä oli toiselle vaikeaa mitään huutaa vaikka tavattaessa puhetta riitti.
Ennen lähtöään Suomeen sovimme yhteisestä ruokailusta. Hän pyysi anteeksi oltuaan niin luotaan työntävä. Hän oli ajatellut pärjäävänsä ilman minua. Mutta sillä hetkellä rakasti minua suunnattomasti. Vietimme vielä yhteisen juhannusaaton Tarton sateisella laululavalla, sen jälkeen sanoimme näkemiin.
Tuli jälleen syksy. Hän palasi Tarttoon tulevan tyttöystävänsä kanssa. Eräänä Iltana muistelimme ystävien kanssa mennyttä talvea. Tyttö katsoi minuun totisin silmin mustasukkaisena. Minä siunasin hänet ja lähetin maailmalle, rakkaudella.
Etsin häntä kuitenkin pitkään, Toomemäen raunioilta, puutalojen ikkunaleikkausten takaa, Supilinnan romuisilta pihoilta, Karlovan savuisista baareista. Toivoin löytäväni hänet mummojen ruusupöytien luota, hautausmaan suloisesta sotkusta tai Tarton rauniotalojen kellareista. Enkä kuitenkaan suonut löytäväni, en ikäväni täyttymystä, en suruni loppua.
Seuraavan vuoden keväällä hän ilmestyi tapaamaan ystäviään. Kun me kuljimme kaksin kotiin ravintolasta Toomemäen kautta satakielet lauloivat meille aamun hämärässä. Minä olin hänen kainalossaan, kuten ennenkin.
Takana oli kaunis, tuskallinen, hirvittävä ja ihana aika. Hitusen verran kyynisemmäksi ja surullisemmaksi, ehkä myös viisaammaksi ja suvaitsevaisemmaksi tulin tämän kokemuksen jälkeen. Ehkä myös lähemmäksi ymmärrystä siitä mitä rakkaus voi olla.
